Suoraan sisältöön
Suomen ulkoministeriö

Etelä-Afrikan maareformi herättää tunteita, mutta maanomistuksen muuttaminen on välttämätöntä - Suomen suurlähetystö, Pretoria : Ajankohtaista

SUOMEN SUURLÄHETYSTÖ, Pretoria

Embassy of Finland
P.O.Box 443, Pretoria 0001, Republic of South Africa
Puh. +27-12-343 0275, S-posti: sanomat.pre@formin.fi
English | Suomi | Svenska | facebook | 
Kirjasinkoko_normaaliKirjasinkoko_suurempi
 
Edustustojen raportit, 12.4.2018

Etelä-Afrikan maareformi herättää tunteita, mutta maanomistuksen muuttaminen on välttämätöntä

Etelä-Afrikan mahdollinen suunnitelma muuttaa perustuslakia koskien maanomistusta on herättänyt voimakkaita reaktiota niin maan sisällä kuin ulkomailla. Asiaa valmistellaan komiteassa, joka raportoi parlamentille viimeistään elokuussa. Presidentti Ramaphosa on asettanut reunaehdoksi, ettei pakkolunastuksilla ei saa olla kielteistä vaikutusta talouteen tai ruokaturvaan.

Maareformin vauhdittaminen Etelä-Afrikassa on välttämätöntä, mutta se olisi mahdollista jo nykyisen lainsäädännön puitteissa. Reformia toteutetaan kolmella akselilla: 1) korvaukset erityisesti apartheidin aikaan pakkolunastetuista maista; 2) maan omistuspohjan laajentaminen; 3) maan hallintaoikeuden vahvistaminen. Maanomistuskysymys liittyy myös perinteisten heimojohtajien asemaan. Oikealla tavalla toteutettuna maareformi on yhteiskunnallisen kasvun tae ja talouskasvua siivittävä tekijä. Sen tulisi myös vahvistaa maaseudun naisten heikkoa asemaa.

Etelä-Afrikka ei ole Zimbabwen tiellä. Väitteet valkoisen väestön kansanmurhasta ovat puhdasta propagandaa

Etelä-Afrikan valtapuolueen ANC:n puoluekokous päätti joulukuussa 2017, että maan tulee muuttaa perustuslakiaan niin, että se mahdollistaa maaomaisuuden pakkolunastamisen ilman korvauksia. Liudennuksena se totesi, että maareformi on kuitenkin toteutettava tavalla, joka ei vaaranna maataloustuotantoa, ruokaturvaa tai talouskehitystä. Kannanotto on osa ANC:n laajempaa pyrkimystä ”radikaaliin sosioekonomiseen transformaatioon” eli omaisuusrakenteen muuttamiseen tavalla, joka korjaa apartheidin luomaa rakenteellista epätasa-arvoa. Mustat eivät saaneet omistaa Etelä-Afrikassa maata lainkaan miltei 80 vuoden ajan, vuoteen 1991 asti.

Etelä-Afrikan parlamentti hyväksyi 27.2.2018 esityksen, jolla aloitettiin prosessi perustuslain omaisuutta koskevan pykälän tarkastelemiseksi. Asiaa käsitellään nyt perustuslain tarkastelukomiteassa (Constitutional Review Committee), joka pohtii, tulisiko perustuslain 25. pykälää muuttaa ja miten tämä vaikuttaisi muuhun lainsäädäntöön. Komitean on raportoitava parlamentille elokuun loppuun mennessä. Komitea järjestää parhaillaan kuulemisia eri asianosaisten kanssa kautta maan, ja laatii lopulta suosituksen parlamentille. On myös mahdollista, että tarkastelukomitea päätyy lopulta ratkaisuun, jossa perustuslakiin ei kosketa.

Ajatus maan pakkolunastuksen helpottamisesta on kohdannut jyrkkää vastarintaa Etelä-Afrikassa, eikä sitä kannateta varauksetta myöskään ANC:n keskuudessa. Erityisen voimakkaasti perustuslain muuttamista ovat vastustaneet keskustaoikeistolainen DA-puolue sekä sitä oikeammalla olevat poliittiset liikkeet ja valkoiset maanviljelijät. Maan kansallistamista taas vaatii voimakkaasti vasemmistopopulistipuolue EFF. Eri kannanottojen voi katsoa olevan osa valmistautumista 2019 vaaleihin. Toisaalta myös maaseudun asukkaille maareformia olennaisempaa olisi työllistyminen. Vaikka maatalous tuottaa suoraan ainoastaan 2,5 % Etelä-Afrikan bruttokansantuotteesta, maatiloilla on merkittävä työllistävä vaikutus. Maahan liittyy myös paljon symboliikkaa, joten maareformin poliittinen merkitys lienee taloudellista suurempi.

Etelä-Afrikka ei ole Zimbabwen tiellä

Asiasta käydyn tunteikkaan keskustelun keskellä on olennaista todeta, että tarve maareformille Etelä-Afrikassa on välttämätön, koska niin moni eteläafrikkalainen kokee nykyisen eriarvoisuuden maanomistuksessa niin suurena vääryytenä. Tilanne on räjähdysherkkä, sillä vailla maata olevat kansalaiset kokevat, että heille annetut lupaukset on petetty, ja he ovat valmiita ottamaan oikeuden omiin käsiinsä. Jos asiaan tartutaan nyt tarmolla, edessä voi olla muutama turbulentti vuosi, mutta tällä taataan vakaus pidemmäksi aikaa. Jos ei, epätasa-arvo voi johtaa jopa sisällissotaan vuosikymmenten kuluttua.

Joka kolmas eteläafrikkalaisista asuu maaseudulla, jossa köyhyys on noin kaksi kertaa syvempää kuin kaupungeissa. Moni köyhistä ei kykene hyödyntämään taloudellisen vaihdon välineenä maatilkkua, jota hänen perheensä on jo vuosikymmenten ajan viljellyt. Toisaalta maanomistuksen ongelmat näkyvät myös kaupunkien laitamilla, joissa slummien määrä on kasvanut. Omavaltaisia maan haltuunottoja on nähty enenevässä määrin ympäri maata.

On kuitenkin vaikea nähdä mitään pohjaa niille pelotteluille, joiden mukaan Etelä-Afrikka on nyt seuraamassa Zimbabwen viitoittamalla tiellä, jossa mustat maatyöläiset valtaavat valkoisten hyvin hoidetut maatilat ja saattavat koko maan ruoan tuotannon rappiolle. Presidentti Cyril Ramaphosa on toistamiseen todennut, että maan lunastuksen helpottaminen ei saa johtaa taloudellisiin tai yhteiskunnallisiin ongelmiin, ja maassa on vahvat instituutiot sen varmistamiseksi, että näin ei todellakaan tapahdu. ANC on tuominnut jyrkästi omavaltaiset maan haltuunotot. Vapaa media ja valppaat kansalaisjärjestöt seuraavat tilannetta tarkkaan. Mikäli perustuslakia todella esitetään muutettavaksi, asia vietäneen lopulta itsenäiseen perustuslakituomioistuimeen.

Etelä-Afrikassa ainoastaan kolmasosa maaomaisuudesta on yksityishenkilöiden omistuksessa. Erilaiset säätiöt omistavat 24 % ja yritykset, ml. valtionyhtiöt, 19 %. Valtion omistuksessa on 17 % (sis. Ingonyama-säätiön maat). Eniten keskustelua kuitenkin herättää yksityishenkilöiden maaomaisuus ja tämän omaisuuden epätasainen jakautuminen eri kansanryhmien kesken. Yksityishenkilöiden maaomaisuudesta peräti 72 % on valkoisten omistuksessa, vaikka nämä muodostavat vain 9 % kansalaisista. Maanomistuksessa ei toteudu myöskään sukupuolten tasa-arvo, sillä maasta ainoastaan 13 % on naisten hallussa. Naiset ovat myös hyötyneet maareformista selvästi vähemmän kuin miehet.

Liian vähän muutosta, liian hitaasti

Maanomistuslukujen tulkinta on kuitenkin hankalaa. Demokratian aikana (1994 jälkeen) 8-9 miljoonaa hehtaaria aiemmin valkoisten omistamaa maata on siirtynyt mustien käsiin hallituksen ohjelmien kautta, minkä lisäksi mustat ovat ostaneet valkoisilta viljelijöiltä maata yksityisesti. Kokonaisuudessaan Etelä-Afrikassa on viljeltävää maata 86 miljoonan hehtaarin verran. Maatalousjärjestöjen kattojärjestö AgriSA:n mukaan mustien eteläafrikkalaisten sekä hallituksen yhteinen osuus maanviljelyskäytössä olevasta maasta on noussut 27 %:in, 15 %:sta vuonna 1994. Pakkolunastuksen helpottaminen ei huoleta ainoastaan valkoisia maanviljelijöitä vaan myös hitaasti kasvavaa määrää mustia viljelijöitä.

Maanomistus on Etelä-Afrikassa, kuten muissakin maissa, varsin emotionaalinen kysymys, johon kiteytyy historian vääryyksiä. Etelä-Afrikassa lähtökohta on kuitenkin ollut, että maareformia on toteutettava markkinaehtoisesti. Maareformista puhuttaessa on kyse kolmesta eri prosessista:

  1. mustalta väestönosalta pakkolunastettujen maiden korvaus, ”restitution”
  2. maanomistuksen pohjan laajentaminen jakamalla maata mustille kansalaisille, ”redistribution”.
  3. maan hallintaoikeuden turvaaminen, ”tenure safety”.

Marraskuussa 2017 julkaistiin ex-presidentti Kgalema Motlanthen johtaman korkean tason paneelin erinomaisen kattava raportti siitä, miten Etelä-Afrikan muutosprosessia saataisiin vauhditettua. Raportti on kriittinen maareformin hitautta kohtaan ja toteaa, ettei hallitus ole hyödyntänyt käytössään olevia mahdollisuuksia toteuttaa reformia tehokkaasti. Perustuslain muuttamisen sijaan raportti suosittelee, että hallitus hyödyntää jo olemassa olevaa mahdollisuutta pakkolunastukseen rohkeammin, sillä kaikissa tapauksissa perustuslaki ei nykyiselläänkään vaadi markkinahintaisen korvauksen maksamista pakkolunastetusta maasta.

Valtion budjetista vain 0,4 % on varattu maan uudelleenjakoon. Motlanthen raportti toteaa, ettei korvausten maksaminen ole kuitenkaan suurin ongelma maareformin toteuttamisessa: “other constraints, including increasing evidence of corruption by officials, the diversion of the land reform budget to elites, lack of political will, and lack of training and capacity have proved more serious stumbling blocks to land reform.”

Mustalta väestönosalta pakkolunastettujen maiden korvaus, ”restitution”

Perustuslaissa mainitaan jo nykyisellään oikeus saada korvauksia rasistisista syistä tehdyistä maan pakkolunastuksista vuoden 1913 jälkeen. Tuolloin astui voimaan laki (Natives Land Act), joka esti mustia omistamasta maata. Vuonna 1994, jo kaksi vuotta ennen nykyistä perustuslakia, saatettiin voimaan Restitution of Land Rights Act, jonka tarkoituksena oli korjata nopeasti apartheidin aikana ja sitä ennen tehtyjä maiden pakkolunastuksia. Tapaukset koskivat sekä mustan/värillisen väestön pakkosiirtoja kaupungeissa että näihin ryhmiin kuuluvien maanviljelijöiden pakkosiirtoja maaseudulla. Korvausvaatimukset tuli alun perin tehdä vuoden 1998 loppuun mennessä. Näistä vaatimuksista edelleen yli 25 000 on käsittelemättä kokonaan tai loppuun, ja nykyisellä tahdilla niiden käsittely kestäisi 35 vuotta. Viisivuotiseksi aiottu prosessi on venymässä vuosikymmenien pituiseksi.

Tilannetta vaikeuttaa se, että maaliskuussa 2014 hyväksytty uusi laki mahdollisti uusien korvausvaatimusten tekemisen. Uusia korvausvaatimuksia tehtiin 80 000, ennen kuin perustuslakituomioistuin kumosi kyseisen lain heinäkuussa 2016. Näiden käsittely kestäisi nykyvauhdilla 143 vuotta, toteaa Motlanthen raportti. Vaatimuksia käsittelevän Land Claims Commission:in kapasiteetti on heikko eikä asiaa hoitavassa tuomioistuimessa ole yhtään pysyvää tuomaria, vaikka osa käsiteltävistä tapauksista on erittäin monimutkaisia. Usein samaan maatilkkuun saattaa kohdistua monta päällekkäistä vaatimusta.

Maanomistuksen pohjan laajentaminen, ”redistribution”

Koska mustat eivät saaneet omistaa maata ja heidän yhteiskunnallinen ja taloudellinen asemansa oli poljettu vuosikymmenten ajan, maan omistuspohja on Etelä-Afrikassa vinoutunut. ANC asetti 1994 kunnianhimoisen tavoitteen, jonka mukaan 30 % kaupallisten maatilojen maasta jaettaisiin köyhemmille eteläafrikkalaisille viiden vuoden sisällä. Uusi demokraattinen hallitus eteni uudelleenjakoprosessissa Maailmanpankin suositteleman kaupallisen mallin, ”willing buyer, willing seller” –periaatteen mukaan. Ajatuksena oli, että valtio ostaisi halukkailta valkoisilta viljelijöiltä maata käypään hintaan ja jakaisi sitä eteenpäin mustille maatyöläisille tai pienviljelijöille. Todellisuudessa maasta saatiin jaettua uudelleen vuoteen 1999 mennessä ainoastaan 3 % ja tähän päivään asti vain noin 6%.

Redistribution-prosessin fokus on muuttunut matkan varrella. Hallituksen tekemät maanostot ovat monessa tapauksessa hyödyttäneet ensisijaisesti suuria maanviljelysfirmoja tai kokeneita viljelijöitä, jotka ovat valkoisia. Lisäksi joihinkin ostoihin epäillään liittyvän korruptiota, Motlanthen raportissa todetaan. Vuonna 2006 aloitettu PLAS-ohjelma (Proactive Land Acquisition Strategy) pyrki aluksi siihen, että valtio osti maatiloja ja vuokrasi ne eteenpäin 3-5 vuoden kausiksi. Koska vuokria harvemmin maksettiin, politiikka muutettiin 2013 sellaiseksi, että valtio tekee 30 vuoden maanvuokrasopimuksen, joka voidaan uusia 20 vuodeksi.

Käytännössä mustan pienviljelijän on siis mahdotonta saada yhden sukupolven aikana omistukseensa valtion maata. Harvalla pienviljelijällä on myöskään mahdollisuuksia pankkilainaan voidakseen investoida tarvittavaan infrastruktuuriin. Erilaisten lupien ja tukien hajauttaminen eri ministeriöihin hankaloittaa uusien maanomistajien mahdollisuuksia ryhtyä viljelemään.

Maan hallintaoikeuden turvaaminen, ”tenure safety”

Ehkä sekavin maareformin osa koskee yhteisöjen hallussa olevien maiden hallintaoikeuksia. Asia koskettaa 17 miljoonaa eteläafrikkalaista, jotka asuvat entisten bantustanien alueilla. Bantustanit/homelandit olivat apartheid-hallinnon luomia heimopohjaisia ”kotivaltioita”, jonne hallitus pakkosiirsi mustia eteläafrikkalaisia. Niitä johti Pretorian hallitukselle uskollisten heimojohtajien nukkehallitus. Järjestelmä antoi heimojohtajille paikallista valtaa, ja näillä on edelleen merkittävä asema omissa yhteisöissään maaseudulla.

Entisten bantustanien asukkaat ovat apartheid-ajan pakkosiirtojen suurimpia kärsijöitä. Parlamentti asetti heidän suojakseen 1996 väliaikaiseksi tarkoitetun lain, Interim Protection of Informal Land Rights Act (IPILRA). Tarkoituksena oli, että asukkaiden oikeutta heidän hallussaan perinteisesti – mutta epävirallisesti - olleisiin maihin vahvistettaisiin pysyvällä lainsäädännöllä. Parlamentti ei ole kuitenkaan kyennyt tähän, vaan on jatkanut IPILRA:n voimassaoloaikaa vuosittain. Uudistus on vaikeaa, sillä vastakkain ovat yksittäisten ihmisten ja perheiden oikeudet sekä heimojohtajien vaikutusvalta ja perustuslaissa tunnustettu asema. Tällä hetkellä erityisen heikossa asemassa ovat maaseudun naiset, sillä he eivät saa esiintyä perinteisten oikeusistuinten edessä, vaan heitä edustaa aina suvun mies.

Tilanne on erityisen hankala KwaZulu-Natalissa, joka on väestöltään maan toiseksi suurin keskeinen maakunta. Juuri ennen 1994 vaaleja apartheid-hallitus sopi zulupohjaisen Inkatha Freedom Party (IFP) -puolueen kanssa, että KwaZulun alueen maaomaisuus siirrettäisiin valtiolta Ingonyama-säätiön haltuun. Sopimuksen tarkoitus oli varmistaa IFP:n osallistuminen ensimmäisiin demokraattisiin vaaleihin. Ingonyama-säätiön edunvalvoja on zulukuningas Goodwill Zwelithini, joka käytännössä päättää siitä, miten säätiö hyödyntää mittavaa maaomaisuuttaan. Yksittäinen viljelijä tai perhe ei välttämättä pysty hyödyntämään maata, joka on ollut vuosikausia hänen hallussaan – ei myöskään myymään sitä, mikäli haluaisi muuttaa kaupunkiin.

Motlanthen raportissa suhtaudutaan Ingonyama-säätiöön erittäin kriittisesti ja todetaan mm. että säätiö on tehnyt kaivosyritysten kanssa eliittiä hyödyttäviä sopimuksia kuulematta lainkaan ”tavallisia” ihmisiä, joita kaivostoiminta haittaa. Säätiö kerää vuokrina vuosittain miltei 100 miljoonaa randia (n. 7 MEUR), mutta paikalliset yhteisöt eivät ole päässeet hyötymään tästä vauraudesta. ANC päätti joulukuisessa puoluekokouksessaan Motlanthen raportin suosituksen mukaisesti, että hallituksen tulee purkaa Ingonyama-säätiö ja siirtää vähintään 3 milj. hehtaaria tämän hallussa olevaa maata valtiolle. Zulukuningas on varoittanut seurauksista, mikäli ehdotus toteutuu.

Maan hallintaoikeuteen liittyvä epäselvyys koskee myös kaupunkeja. Kaupunkimaasta vähintään 23 % on yksityishenkilöiden omistuksessa, ja valkoiset omistavat puolet näistä maista. Puutteellinen IPILRA-laki koskee myös kaupunkimaita.

Propagandahuttua valkoisten kansanmurhasta

Maanomistus herättää Etelä-Afrikassa tunteita myös johtuen väkivaltaisuuksista, joita maanviljelijät joutuvat jatkuvasti kohtaamaan. Osa eteläafrikkalaisista on erittäin huolissaan ns. maatilamurhista ja valkoiseen maanviljelijäväestöön kohdistuneesta väkivallasta, joka on joskus äärimmäisen raakaa. Maanviljelijät perheineen ovat vaarassa joutua pahoinpitelyiden, aseellisten ryöstöjen, raiskausten ja tappojen tai murhien uhriksi – kuten toki muukin väestö.

Valkoisen afrikaner-väestön etujärjestö AfriForum on kampanjoinut jo vuosia maatilamurhia vastaan. ANC:n joulukuisen päätöksen jälkeen se on lisännyt kierroksia, ja kehottanut ulkomaisia sijoittajia painostamaan Etelä-Afrikkaa luopumaan suunnitelmista muuttaa perustuslakia. Myös Suomen suurlähetystö Pretoriassa on saanut tiedusteluja eteläafrikkalaisilta, jotka tiedustelevat mahdollisuutta muuttaa Suomeen humanitaarisin perustein, viitaten maareformin aiheuttamaan huoleen. Voi olettaa, että kyseessä on järjestelmällinen informaatiovaikuttaminen, ja että todellinen maahanmuuttokiinnostus liittyy lähinnä englanninkielisiin maihin.

Myös joissain suomalaisissa nettikeskusteluissa on vuosien ajan esitetty väitteitä Etelä-Afrikan valkoiseen väestöön kohdistuvasta kansanmurhasta. Propagandan lähde ovat eteläafrikkalaiset äärioikeistolaiset/valkoista populismia edustavat ryhmät, joilla on verkostot ulkomailla. Esimerkiksi yhdysvaltalaiset äärioikeistolaiset ryhmät ovat auttaneet levittämään ainakin eteläafrikkalaisen, rotusotaan valmistautuvan Suidlanders-ryhmän viestiä.

Kohdistuuko valkoisiin maanviljelijöihin sitten enemmän väkivaltaa kuin muuhun väestöön tai mustiin maanviljelijöihin/työläisiin? Entä hyökätäänkö heidän kimppuunsa rasistisin syin vai lähinnä siksi, että maatilat ovat usein syrjäisen sijaintinsa vuoksi helppoja kohteita? Ensimmäiseen kysymykseen on vaikea vastata, sillä aihetta koskevat tilastot eivät ole vertailukelpoisia. (Faktantarkistusta tekevä AfricaCheck on julkaissut asiaa valottavan artikkelin, johon linkki alla.)

On selvää, että maanviljelijät ovat haavoittuvassa asemassa ja heidän pelkonsa joutua väkivallan kohteeksi on aiheellinen. Mutta kampanjat, joissa korostetaan valkoisiin kohdistunutta väkivaltaa, ovat omiaan kärjistämään roturistiriitoja maassa, jossa väkivalta koskettaa kaikkia kansanosia ja todennäköisin uhri on köyhä ja mustaihoinen. Etelä-Afrikan ihmisoikeuskomissio totesi 2014 julkaistussa raportissa, että vain hyvin pienessä osassa maanviljelysalueilla tehdyissä väkivaltarikoksissa motiivi oli rasistinen, ja pikemminkin kyse oli opportunismista. Yhtä lailla mustat maanviljelijät ja maatyöläiset ovat väkivallan kohteena – mutta toistaiseksi suurin osa maanviljelijöistä sattuu olemaan valkoisia.

Motlanthen raportti, Report of the High Level Panel on the assessment of key legislation and the acceleration of fundamental change

AfricaCheckin artikkeli, joka selostaa miksi tilastoja maatilamurhista ei voida verrata yleisiin murhatilastoihin

Tulosta

Päivitetty 12.4.2018


© Suomen suurlähetystö, Pretoria | Tietoa palvelusta  | Yhteystiedot